mielenilmausten tai onnettumuuksien seurauksena. Siitä tehdään lauluja, runoja ja kuvataidetta. Silti tämä aihe on monelle tabu, joka kätketään tumman verhon alle synkeänä ja epämiellyttävänä asiana. Tämä aihe on poisnukkuminen, ikiuni, kuolema. Miten jokin niin luonnollinen asia pelottaa, ja voiko se olla muutakin kuin synkeitä mielikuvia herättävä käsite?
Kuolema on nyky-yhteiskunnassa mielletty surulliseksi ja kielteiseksi asiaksi. Aina sitä ei haluta
kohdata millään tavalla. Kuolemattomuuden saavutus on monelle unelma. Tiede on ottanut oman
askeleensa kohti ikuista elämää tuntemassamme maailmassa kehittelemällä jäädytystekniikkaa, joka mahdollistaa ihmisen ruumiin säilymisen kauemmin kuin sen on tarkoitettu säilyvän. Moni elämän päättymistä pohtinut lapsi painaa itkuiset kasvonsa äidin olkapäähän sanoen ”Äiti, en minä halua kuolla”. Vaikka poisnukkuminen – etenkin lähipiiriin sattuessa – on surullinen tapahtuma, on se kuitenkin luonnollinen asia ihmisen maanpäällisessä vaelluksessa; jokainen vaellus saavuttaa päämääränsä joskus. Kauniissa ja arvokkaassa hautajaistilaisuudessa jätetään viimeiset jäähyväiset. Surutyön jälkeen voi taas suunnata katseensa tulevaan ja jatkaa omaa matkaansa niillä runsailla eväillä, jotka elämä vielä menetyksenkin jälkeen tarjoaa.
Sofia Virtanen ja Haminan Seurakunnassa pappina toimiva Kari Rautiainen järjestivät näyttelyn,
joka vie lähelle ihmisten henkilökohtaista elämää ja tunteita. Sukupolvien suru valokuvin -nimellä kulkeva näyttely esittelee poisnukkuneiden viimeistä matkaa, siunausta ja maahanlaskua vuosikymmenten saatossa. Näyttely koostuu puhuttelevista kuvista, sekä elämänkaarensa päähän tulleista ihmiskohtaloista kuvien takana.
”Näyttelykuvat kertovat sen hetken ajan- ja ihmiskuvista. Odotamme näyttelyn aiheuttavan
pohdintaa ja keskustelua.” kertoo Rautiainen. ”Hyvä elokuva saa ihmisen miettimään elokuvan
yksityiskohtia ja eri puolia matkalla teatterista kotiin. Samaa toivomme myös tältä näyttelyltä”.
Näyttelyn puhuttelevat kuvat saavat myös katsojan tunteet pintaan, lähemmäs, ikään kuin kosketusetäisyydelle. Tämä on mahdollisuus käsitellä omia, kenties kiellettyjä tai ohitettuja tunteita,
jotka ovat aiheutuneet läheisen menetyksestä. Surutyö on kuitenkin tärkeä osa menetyksestä toipumista, eikä sitä saa ohittaa esittämällä vahvaa itselle tai muille. Kuvien äärellä voi myös pysähtyä tutkimaan omia yleisiä tuntemuksia kuolemasta, mitä se itselle oikeastaan tuo mieleen.
”Kuvat ovat kuin peilejä. Niiden äärellä voi tutkia omia tunteita, ja sitä, miten itse reagoi
kuolemaan. Nouseeko päällimmäiseksi tunteeksi suru, pelko tai ahdistus, vai kenties rauha?”
Rautiainen sanoo. ”Tarkoitus ei ole kuitenkaan vaipua sielun syvimpiin synkkyyksiin”.
Näyttelyyn ei tietenkään tarvitse tulla vain suurien tunteiden vietäväksi, sillä valokuvista löytyy historiallisesti mielenkiintoisia yksityiskohtia ja oman aikansa tapoja hautajaistilaisuudessa.
Kuva: Suvi Nopanen
Kuvat ovat yksityishenkilöiden arkistoista, jotka lähettivät tarinansa vapaaehtoisesti Sofian ja
Rautiaisen käyttöön. Vanhimmat kuvat ja tarinat sijoittuvat vuosisatojen taakse, ja uusimmat 2000-
luvun alkuun. Allekirjoittaneen on tässä kohtaa pakko kohdistaa suuri kunnioitus kuvien lähettäjille,
sillä he jakavat näyttely-yleisön kanssa todella henkilökohtaisia asioita. Menetykset kun ovat olleet
aikanaan asianomaisille varmasti todella raskaita.
Sofia on valokuvaajana dokumentoinut monia hautajaisia. Miltä tuntuu olla mukana niin intensiivisessä tapahtumassa, jossa poisnukkuneen läheiset ovat herkässä ja haavoittuvassa tilassa?
”Olen kuvannut hautajaisia kymmenen vuotta. Alkuun tuntui todella vaikealta mennä ulkopuolisena
paikalle. Seurasin sivusta surevia ihmisiä heille hyvin henkilökohtaisessa ja tärkeässä tilaisuudessa.
Vuosien myötä olen kuitenkin oppinut kuvaajalle sopivan käyttäytymismallin hautajaisissa. Tilaisuudet ovat koskettavia, mutta olen yrittänyt pitää omat tunteeni syrjässä, jotta ne eivät häiritse kuvaustyötäni. En kuitenkaan edelleenkään voi olla tuntematta surua, kun näen surevia omaisia niin läheltä.
Hautajaiset ovat intensiivinen ja arvokas tilaisuus. Niissä on kaikesta surusta huolimatta rauhallinen
ja vainajaa kunnioittava ilmapiiri. Maahanlaskun jälkeisessä muistotilaisuudessa nähdään tunteita
laidasta laitaan, kun omaiset muistelevat nauraen ja itkien poismennyttä läheistään.”
Näyttely pidetään Haminassa Simeon Salin tiloissa 23.2. - 13.3.2014, sekä Miehikkälän Ratevassa
10.2. - 20.2.2014. Simeon Salin näyttelyn yhteydessä järjestetään myös uurna-näyttely, jossa on
esillä kotimaisin voimin tehtyjä, kauniita leposijoja tuhkatuille vainajille. Näyttelyiden jälkeen
kuvat tulevat näkyville Haminan Seurakunnan nettisivuille, http://www.haminanseurakunta.fi,
mikäli joku haluaa palata niiden äärelle, tai ei päässyt itse näyttelyyn paikalle.
Joskus elämässä on pysähdyttävä käsittelemään raskaitakin tuntuvia asioita. Kun asiat ovat
käsitelty, ja niihin saa ajallisesti etäisyyttä, eivät ne enää tunnu niin kivuliailta (tämän faktan olen
tainnut aiemmassakin blogipostauksessa todeta). Eletään elämää tässä ja nyt, matkaa on vielä
jäljellä!
- Suvi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti