En mä tykkää että musta otetaan kuvia

Otsikon mukainen lausahdus on tuttu valtaosalle meistä, joko itsesanottuna tai toisen suusta kuultuna. Moni ihminen kavahtaa kuvatuksi tulemista, ikäänkuin kamera olisi pahempikin ase; syöksytään kaverin selän taakse, peitetään kasvot, tai peruutetaan hiljaa takavasemmalle ryhmäkuvasta. Mutta miksi näin tehdään? Syitä voi luetella monia, mutta miltei kaikissa tapauksissa sen voi laittaa liian itsekriittisyyden piikkiin. Mikä kumma siinä on, että moni meistä näkee itsensä rumana tai epäkuvauksellisena, vaikka todellisuus on toista? Allekirjoittanut vihasi kaikkia pakkokuvauksena tehtyjä otoksia itsestään, ennenkuin Sofia löysi kuvauksellisen puoleni.

Vuonna 2007 olin jäsenenä Irc-Galleriassa. Olin tällöin nuoremapana hieman erikoisempi ilmestys lukuisine kasvolävistyksineni sekä hassuine vaatteineni. Eräänä päivänä nimimerkin taakse piiloutunut kotkalainen punatukka jätti minulle yksityiskommentin, jossa kysyttiin kiinnostusta valokuvamallina toimimiseen. Ensimmäinen reaktio oli tietysti hälytyskellojen kevyt sointi, sillä olin lukenut lukuisia kauhujuttuja vastaavanlaisista tapauksista. Profiilikuvassa esiintyi hymyilevä kaunis nuori nainen, mutta varovaisuus oli edelleen läsnä. Profiilissa oli kuitenkin useita kelpoja mallikuvia erilaisista ihmisistä, jolloin luotto kysyjää kohtaan kasvoi hieman. Uutta kokemusta varovaisesti lähestyen vastasin kysyjälle epävarman kyllä -vastauksen, ja sovimme tapaamisen ennen varsinaisia kuvauksia. Julkiselle paikalle tietysti, varautunut kun olin.

Parin päivän päästä saavuin jo edesmenneen kotkalaiskahvilan eteen. Hetken kuluttua parkkipaikalle kaarsi vanha musta BMW, josta nousi hymyilevä punatukka, sama henkilö kuin aiemmin näkemissäni kuvissa. ”Terve! Sä olet Suvi? Sofia Virtanen, kiva kun suostuit tapaamaan”.

Jep, ehkä kauhukuvat ruudun takana kyttäävistä valehtelijoista oli syytä unohtaa tässä kohtaa.

Kävimme Sofian kanssa pitkät keskustelut kuvauksista. Tottakai halusin tietää, että miksi minä, ja mihin tarkoitukseen kuvat olivat. Ilmeni, että Sofia opiskeli valokuvaajaksi, ja halusi lisäharjoitusta itselleen mielekkäiden projektien kautta. Hän piti erikoisesta tyylistäni, ja kertoi pyytäneensä erilaisia vaihtoehtotyylin omaavia henkiöitä kuvauskohteikseen. Hän kehui myös kuvauksellisia kasvojani ja suuria silmiäni. Kiittelin vaivautuneesti, edelleen hieman epävarmana itsestäni mallina. Kerroin, etten ole kameran paras ystävä, ja että en osaa käyttäytyä linssin edessä. Sofia suhtautui epävarmuuteeni rennosti ”ole huoleti, kyllä me susta kuvauksellinen puoli löydetään” -asenteella. Niinpä sovimme kuvauspäivän.

Kuvauspäivänä marssin kassi täynnä kuvausvaatteita Sofian silloiseen harjoittelupaikkaan erääseen kotkalaiseen valokuvausliikkeeseen. Viimeisin studiokuvaukseni oli yli kymmenen vuotta sitten lapsena, mutta jostain syystä se jännitti näin aikuisuuden kynnyksellä paljon enemmän. Katsoimme Sofian kanssa yhdessä minulle asukokonaisuuden, ja kun vaatteet oli valittu ja puettu, aloitimme kuvaussession.

Ilman Sofian neuvoja olisin varmaankin ollut koko kuvauksen ajan yhtä rento ja liikkuvainen kuin heinäseiväs routamaassa. Sofia antoi kameran takaa neuvoja asioihin, joita en edes itse tajunnut tekeväni. Purin hampaita yhteen todella voimakkaasti, jännitin leukaa ja toisinaan ryhti katosi. Kuvaaja oli kuitenkin kokoajan valppaana, eikä antanut minun näyttää juuri siltä, että olisin ensimmäistä kertaa kameran edessä. Sofia käyttää muuten edelleen samoja, hyväksi havaittuja neuvoja, kuten ”käännä nenänpäätä kohti kameraa”, ”ajattele mukavia asioita, jotta se näkyy silmissä” ja ”pidä kasvot rentoina”. Pikkuhiljaa jopa minun haarniskamainen olemukseni alkoi rentoutua ja uskalsin kokeilla erilaisia asentoja ja katseensuuntia Sofian kannustamana. Kuvauksen aikana kameran takaa kuullut kehutkin rohkaisivat heittäytymään mukaan hetkeen, jota valaisivat välkkyvät salamat ja kelmeä taustavalo. Session jälkeen Sofia vilautti kortille kertyneitä otoksia, ja olin vaikuttunut. Mallidebytointi tuotti tasokkaita ja uudenlaisia valokuvia minusta itsestäni, ja samalla avarsi omaa suhtautumista itseeni. Melkoisen erilaista materiaalia kuin aiemmin itseotetut profiilikuvat, joita nykypäivänä kutsutaan trendikkäästi nimellä selfie.

Vuodet ovat vierineet tästä ensitapaamisesta, ja sen jälkeen olemme tehneet kuvauksia yhdessä sellaisia määriä, joita en olisi ikinä uskonut pääseväni tekemään. Olen itse kehittynyt kuvattavana myös arkipäiväisemmissä tilanteissa, enkä enää syöksy nurkan taa piiloon, kun ihmisiä aletaan kasaamaan ryhmäkuvaan esimerkiksi sukujuhlissa tai illanistujaisissa. En myöskään naamioidu tutun ja turvallisen irvistelyn taakse, joka ennen peitti epäkuvauksellisena pitämäni luonnollisen ilmeen. Myös Sofia on kehittynyt kuvaajana, mutta intohimo ja taito rohkaista kameran edessä esiintyviä ihmisiä ovat säilyneet yhtä voimakkaina kuin mitä ne olivat silloin seitsemän vuotta sitten. Ja uskon, että ne myös tulevat säilymään.

• Suvi

Suvi vuonna 2007

Suvi vuonna 2008

Suvi vuonna 2011