Otsikon mukainen lausahdus on tuttu
valtaosalle meistä, joko itsesanottuna tai toisen suusta kuultuna.
Moni ihminen kavahtaa kuvatuksi tulemista, ikäänkuin kamera olisi
pahempikin ase; syöksytään kaverin selän taakse, peitetään
kasvot, tai peruutetaan hiljaa takavasemmalle ryhmäkuvasta. Mutta
miksi näin tehdään? Syitä voi luetella monia, mutta miltei
kaikissa tapauksissa sen voi laittaa liian itsekriittisyyden
piikkiin. Mikä kumma siinä on, että moni meistä näkee itsensä
rumana tai epäkuvauksellisena, vaikka todellisuus on toista?
Allekirjoittanut vihasi kaikkia pakkokuvauksena tehtyjä otoksia
itsestään, ennenkuin Sofia löysi kuvauksellisen puoleni.
Vuonna 2007 olin jäsenenä
Irc-Galleriassa. Olin tällöin nuoremapana hieman erikoisempi
ilmestys lukuisine kasvolävistyksineni sekä hassuine vaatteineni.
Eräänä päivänä nimimerkin taakse piiloutunut kotkalainen
punatukka jätti minulle yksityiskommentin, jossa kysyttiin
kiinnostusta valokuvamallina toimimiseen. Ensimmäinen reaktio oli
tietysti hälytyskellojen kevyt sointi, sillä olin lukenut lukuisia
kauhujuttuja vastaavanlaisista tapauksista. Profiilikuvassa esiintyi
hymyilevä kaunis nuori nainen, mutta varovaisuus oli edelleen läsnä.
Profiilissa oli kuitenkin useita kelpoja mallikuvia erilaisista
ihmisistä, jolloin luotto kysyjää kohtaan kasvoi hieman. Uutta
kokemusta varovaisesti lähestyen vastasin kysyjälle epävarman
kyllä -vastauksen, ja sovimme tapaamisen ennen varsinaisia
kuvauksia. Julkiselle paikalle tietysti, varautunut kun olin.
Parin päivän päästä saavuin jo
edesmenneen kotkalaiskahvilan eteen. Hetken kuluttua parkkipaikalle
kaarsi vanha musta BMW, josta nousi hymyilevä punatukka, sama
henkilö kuin aiemmin näkemissäni kuvissa. ”Terve! Sä olet Suvi?
Sofia Virtanen, kiva kun suostuit tapaamaan”.
Jep, ehkä kauhukuvat ruudun takana
kyttäävistä valehtelijoista oli syytä unohtaa tässä kohtaa.
Kävimme Sofian kanssa pitkät
keskustelut kuvauksista. Tottakai halusin tietää, että miksi minä,
ja mihin tarkoitukseen kuvat olivat. Ilmeni, että Sofia opiskeli
valokuvaajaksi, ja halusi lisäharjoitusta itselleen mielekkäiden
projektien kautta. Hän piti erikoisesta tyylistäni, ja kertoi
pyytäneensä erilaisia vaihtoehtotyylin omaavia henkiöitä
kuvauskohteikseen. Hän kehui myös kuvauksellisia kasvojani ja
suuria silmiäni. Kiittelin vaivautuneesti, edelleen hieman
epävarmana itsestäni mallina. Kerroin, etten ole kameran paras
ystävä, ja että en osaa käyttäytyä linssin edessä. Sofia
suhtautui epävarmuuteeni rennosti ”ole huoleti, kyllä me susta
kuvauksellinen puoli löydetään” -asenteella. Niinpä sovimme
kuvauspäivän.
Kuvauspäivänä marssin kassi täynnä
kuvausvaatteita Sofian silloiseen harjoittelupaikkaan erääseen
kotkalaiseen valokuvausliikkeeseen. Viimeisin studiokuvaukseni oli
yli kymmenen vuotta sitten lapsena, mutta jostain syystä se jännitti
näin aikuisuuden kynnyksellä paljon enemmän. Katsoimme Sofian
kanssa yhdessä minulle asukokonaisuuden, ja kun vaatteet oli valittu
ja puettu, aloitimme kuvaussession.
Ilman Sofian neuvoja olisin varmaankin
ollut koko kuvauksen ajan yhtä rento ja liikkuvainen kuin
heinäseiväs routamaassa. Sofia antoi kameran takaa neuvoja
asioihin, joita en edes itse tajunnut tekeväni. Purin hampaita
yhteen todella voimakkaasti, jännitin leukaa ja toisinaan ryhti
katosi. Kuvaaja oli kuitenkin kokoajan valppaana, eikä antanut minun
näyttää juuri siltä, että olisin ensimmäistä kertaa kameran
edessä. Sofia käyttää muuten edelleen samoja, hyväksi havaittuja
neuvoja, kuten ”käännä nenänpäätä kohti kameraa”,
”ajattele mukavia asioita, jotta se näkyy silmissä” ja ”pidä
kasvot rentoina”. Pikkuhiljaa jopa minun haarniskamainen olemukseni
alkoi rentoutua ja uskalsin kokeilla erilaisia asentoja ja
katseensuuntia Sofian kannustamana. Kuvauksen aikana kameran takaa
kuullut kehutkin rohkaisivat heittäytymään mukaan hetkeen, jota
valaisivat välkkyvät salamat ja kelmeä taustavalo. Session jälkeen
Sofia vilautti kortille kertyneitä otoksia, ja olin vaikuttunut.
Mallidebytointi tuotti tasokkaita ja uudenlaisia valokuvia minusta
itsestäni, ja samalla avarsi omaa suhtautumista itseeni. Melkoisen
erilaista materiaalia kuin aiemmin itseotetut profiilikuvat, joita
nykypäivänä kutsutaan trendikkäästi nimellä selfie.
Vuodet ovat vierineet tästä
ensitapaamisesta, ja sen jälkeen olemme tehneet kuvauksia yhdessä
sellaisia määriä, joita en olisi ikinä uskonut pääseväni
tekemään. Olen itse kehittynyt kuvattavana myös arkipäiväisemmissä
tilanteissa, enkä enää syöksy nurkan taa piiloon, kun ihmisiä
aletaan kasaamaan ryhmäkuvaan esimerkiksi sukujuhlissa tai
illanistujaisissa. En myöskään naamioidu tutun ja turvallisen
irvistelyn taakse, joka ennen peitti epäkuvauksellisena pitämäni
luonnollisen ilmeen. Myös Sofia on kehittynyt kuvaajana, mutta
intohimo ja taito rohkaista kameran edessä esiintyviä ihmisiä ovat
säilyneet yhtä voimakkaina kuin mitä ne olivat silloin seitsemän
vuotta sitten. Ja uskon, että ne myös tulevat säilymään.
Suvi vuonna 2007
Suvi vuonna 2008
Suvi vuonna 2011